Lapinlahti / Luonto

Lapinlahden pinnanmuodostukselle on luonteenomaista rikkonaisuus ja monimuotoisuus.
Tähän on syynä alueen ikivanha kallioperä, jota ruhjeet ja poimutukset, jääkausi ja maankohoaminen ovat muokanneet.

Onkiveden vesistö jakaa pitäjän kolmeen osaan: alavaan ja korkeuseroiltaan rauhalliseen länsiosaan, keskiseen järvialueeseen tasaisine pelto- ja asutusmaastoineen sekä itäiseen, yli 150 metrin korkeuskäyrän ylittävään moreenikumpujen, drumliinien ja kallioperän kohoumien elävöittämään metsä- ja mäkiasutusalueeseen.
Länsiosasta löytyy kuitenkin muutamia korkeita kohtia, mm. Väisälänmäki, joka kohoaa 220,1 metriä merenpinnan yläpuolelle. Keski- ja itäosan rajana on pitäjän halkova harjujakso.

Lapinlahden maisemille tyypillinen juovikkuus kertoo mannerjään kuluttavasta ja kasaavasta toiminnasta. Se ilmenee Onkiveden ja sen lahtien, niemien ja saarien suuntautumisessa, harjujakson luode-kaakko suuntaisuutena sekä mäkisen itäosan drumliinien ja moreenikumpujen sijoittumisessa.

Lapinlahti kuuluu laajaan Itä-Suomen, Iisalmen ja Koilispohjan graniittigneissi-alueeseen, jolla on ikää noin 2 700 miljoonaa vuotta.
Tämä graniittigneissi on voimakkaasti juonteinen. Monet kivilajit muodostavat kerroksia, suonia ja linssejä sen sisään. Tällainen ruhjoutunut ja poimuttunut rakenne kertoo niistä tapahtumista, jotka mullistivat Fennoskandiaa svekofennidisten ja karelidisten poimuvuoristojen kohotessa 1 800 miljoonaa vuotta sitten.
Rajuja mullistuksia koki maamme myös 60 miljoonaa vuotta sitten, jolloin Skandit nousivat uudellleen vuoristoksi ja maanjäristykset ruhjoivat kallioperämme pirstaleiksi.

Useimmiten kallioperää peittää ja tasoittaa irtonaisten maalajien muodostama verho.
Lapinlahden kuten koko Suomenkin yleisin maalaji on moreeni. Se sisältää mannerjään irroittamaa ja kasaamaa teräväsärmäistä ainesta savesta kiviin ja lohkareisiin asti. Moreeni esiintyy yleensä kallioperää myötäilevänä pohjamoreenina, mutta se muodostaa myös eri kokoisia kumpuja ja kalliosydämisiä selänteitä, ns. drumliineja.

Moreenimuodostumia esiintyy Onkiveden rannoilla ja saarissa, mutta erityisen runsaasti kunnan itäosissa. Se on tarjonnut hedelmällisen vaikkakin kivisen maapohjan esi-isiemme mäkiasutukselle ja kuusivaltaisille metsille.

Onkiveden itäpuolella kulkeva harjujakso, johon varsinaisten harjujen lisäksi kuuluu selänteitä ja hiekkakenttiä, on ollut määräävä tekijä Lapinlahden kirkonkylän sijoittumiseen.
Sekä rautatie, että viitostie noudattavat harjun linjaa. Tämä Alapitkän, Ulppaan, Haminamäen, Yrjölän harjun, Honkaharjun ja Nerkoonharjun kohdalla selvimmin näkyvä muodostuma kuuluu Suomen pisimpään luode-kaakko suuntaiseen pitkittäisharjusysteemiin, joka alkaa Joensuun läheltä Jaamankankaana ja päättyy Oulunkankaana Pohjanmereen.

Harjut ovat syntyneet jääkauden lopulla noin 10 000 vuotta sitten. Niiden aines on jään paineen vaikutuksesta alustasta irronnutta ja hiekaksi ja soraksi hioutunutta harjusoraa eli someroa. Sulamisvedet, jotka kuluttivat, kuljettivat ja lajittelivat tätä ainesta, hakeutuivat jään alla tai sisällä olveviin tunneleihin, railoihin tai jäätikön reunavyöhykkeille. Liikkuvassa ja sulavassa jäässä on esiintynyt eri suuntiin ja eri nopeuksilla eteneviä kielekkeitä. Airi Muhosen tutkimuksen mukaan Lapinlahden harjut ovat syntyneet juuri tällaisen kahden kielekkeen väliseen laaksoon niin sanottuna saumaharjuna.

Harjujemme syntyhistoriasta ja sen jälkeisistä vaiheista kertovat esimerkiksi soranottokuoppien leikkauspinnoissa näkyvät erilaiset kerrostumat. Näistä saadaan selville, että 8 700 vuotta sitten koko Lapinlahti itäisiä mäkialueita lukuunottamatta oli meren peittämä. Muinaisrantoja löytyy 160 metrin (Yoldian meri), 110 metrin (Ancylusjärvi) ja 103-108 metrin (Suursaimaa) korkeudelta. Nämä vaiheet jättivät jälkeensä kivikkopalteita harjun rinteille. Myös koko harjun pintaa verhoava kivikko kertoo jääkauden jälkeisestä vesipeitosta.

Harjumme ovat olleet ja ovat edelleenkin tärkeitä asumisalueita hyvän rakennusmateriaalinsa ja routautumista estävän koostumuksensa vuoksi. Esimerkiksi Kärkkäisen hiekkakuopan kohdalta on löydetty kampakeraamisia ruukunkappaleita 102,3 metrin korkeudelta. Yli 5 000 vuotta sitten oli tällä paikalla kivikautista järvenranta-asutusta.

Valitettavasti taitamattoman soranoton ja rakentamisen vuoksi Lapinlahdenkin harjut on moni paikoin katkaistu ja maisemallisesti turmeltu. Koska ne ovat korvaamattoman arvokkaita myös pohjavesivarastoina, ulkoilualueina ja herkästi haavoittuvina biotooppeina, harjuluontoamme tulisi tehokkaasti suojella rakentamiselta, soranotolta ja kulumiselta.

Onkiveden vesistö kuuluu olennaisena osana lapinlahtelaiseen maisemaan.
Selkineen, lahtineen, saarineen, salmineen ja lampineen se on hyvin tyypillinen suomalainen järvi. Noin puolet alueen länsiosan pinta-alasta on veden peitossa.

Onkivesi alkoi kuroutua itsenäiseksi järvialtaaksi Suursaimaasta noin 8 000 vuotta sitten. Aluksi Saimaankin vedet laskivat Pohjanlahteen, sitten maan kohotessa Kymijokeen ja vihdoin, noin 5 200 vuotta sitten syntyi nykyinen laskujoki Vuoksi.
Syntyessään Onkivesi oli aukea ulappa, jossa saarina oli vain Sihvonlahden edusta ja Väisälänmäen kalliot. Harjualue oli tällöin aukeitten vesien kokonaan ympäröimänä harjuniemenä. Tältä ajalta ovat peräisin viljavat savikot kuntamme keskialueilla.

Nyt Onkivesi on suhteellisen matala, peltojen ja soiden reunustama, runsasravinteisena ja ruskeavetisenä helposti rehevöityvä järvi.

Onkiveteen kohdistuvista haittatekijöistä suurin on maa- ja metsätaloudesta peräisin oleva typpi- ja fosforikuormitus. Myös ojitetuilta soilta tuleva humuslisäys ja taajamien pistekuormitukset huonontavat järven happitasapainoa. Sen nykyinen tila on valtakunnallisesti luokiteltu välttäväksi. Varsinkin rehevien lahdenpoukamien (Hujalanlahti, Honkalahti ja monet muut) syksyiset leväkukinnot ja lajistomuutokset ovat huolestuttavia. Onneksi Lapinlahden jätevedenpuhdistamo on tehokas ja Onkiveden tilaa seurataan tutkimuksin. Myös maatalouksien ympäristönhoitosuunnitelmat etenevät koko ajan. Rantojen kunnostus- ja ruoppaustyöt ovat alkaneet.

Lapinlahti kuuluu kasvillisuutensa ja eläimistönsä puolesta Järvi-Suomen alueeseen, joka maisemallisestikin on suomalaisinta Suomea. Yleisin metsätyyppi täällä on moreenimailla viihtyvä kuusivaltainen mustikkatyyppi, mutta myös kuivia puolukkakankaita on runsaasti. Harjukankaita ja hiekkanummia peittävät kanervaiset männiköt. Kaskeamisen jäljet näkyvät metsäkuvassa koivikkoina ja harmaalepikkoina. Viimeiset kasket on poltettu Väisälänmäellä 1920-luvulla.

Soiden osuus maapinta-alasta on 11-30 %. Ne ovat luonteeltaan joko Sisä-Suomen keidassoita tai Pohjanmaan aapasoita. Lapinlahden suot ovat enää harvoin lunnonvaraisia, sillä tehokas ojittaminen ja muut metsänhoidolliset toimenpiteet ovat muuttaneet suoluontoa. Siksi vielä jäljellä olevat, riittävän laajat selväpiirteiset suoyhdistelmät pitäisi säilyttää ojittamiselta ja turpeen otolta metsästyksen, marjastuksen ja retkeilyn kohteina.

Kasviyhdyskuntien kokemat muutokset heijastuvat myös eläinkuntaan. Niinpä karjan aiemmin laiduntamien ketojen ja niittyjen hävittyä monet perhos- ja muut hyönteislajit ovat harvinaistuneet. Samoin esimerkiksi vesikko on ilmeisesti tyystin hävinnyt villiminkin vallattua sen pesimäalueet. Kulttuurisuosijoina hirvi, piisami ja siili ovat täälläkin yleistyneet, mutta esimerkiksi liito-oravaa näkee enää harvoin sopivien kolopuiden hävittyä metsistämme.